lauantai 2. heinäkuuta 2011

VAPAUTUMINEN

VAPAUTUMINEN
Kaikilla ihmisillä on sukulaisia. Hyviä tai huonoja tai joskus jopa kuviteltuja vanhempia.
Väistämättä sisäistämme heidät joudumme elämään itsemme kanssa, sisäistystemme kanssa. Kaikki.
Insestin uhrikin joutuu itsessään asumaan raiskaajansa kanssa. Olemaan katkera sisäistykselleen eli itselleen. Ei siiinä ole mitään järkeä. Katkeruus syö energiaa, se on samanaikainen takertuminen ja viha.
Koska me vapaudumme? Älyn/järjen tasolla hylkäämme pahan ja pidämme hyvän. Tunnetasolla kaikki sisäistykset elävät.
Kuoleman jälkeen teemme surutyön ja onnistuessaan vapaudumme vanhemmistamme/sisaruksistamme/sukulaisistamme. Sen jälkeen on helpompaa. Vapaudumme osasta sisäistyksiämme. Työstämällä on mahdollista vapautua lopustakin.
Onko mahdollista vapautua jo ennen toisen kuolemaa? Miten vapautua rakkauden ja vihan ristiriidasta/katkeruudesta?
Kun kuvittelemme katkeruuden kohteen kuolleeksi. Kirjoitamme hänelle kirjeen. Kirjoitamme/piirrämme paperille tarinoita, kuvia asioista, joista emme pidä ITSESSÄMME ja polttamalla paperit/kuvat. Se helpottaa. Näitä prosesseja tulee toistaa uudestaan ja uudestaan.
Äiti/isä/sisarusvihasta voi vapautua myös kuvittelemalla joku ulkopuolinen ihanneäidiksi/-isäksi/-sisarukseksi. Saijoittamalla siihen kuviteltuja toiveominaisuuksia. Käymällä keskusteluja hänen kansssaan kahdella tuolilla. Sisäistämällä hänen ominaisuutensa korvaamaan poltetut pahan sukulaisuuden ominaisuudet. Näitä keskusteluja pitää käydä jatkuvasti uudestaan ja uudestaan monta kuukautta. Keskustelut voi käydä ikäänkuon kirjeenvaihtona. Lapsilla saattaa siivouskomerossa asua mielikuvitrusolioita, joiden kanssa he käyvät keskusteluja ja sisäistävät heidät. Tämä on sama asia.

4 kommenttia:

  1. Rupesin miettimään armoa, armeliaisuutta. Uskovaiset siitä puhuvat. Uskovaisilla armon ehtona on kait usko. Miksei skeptikotkin voisi puhua.
    Armeliaisuus, armo itseä kohtaan helpottaisi monen elämää. Voisi sitä osoittaa kanssaihmisellekin. Siis lopettaa kaikenlainen syyttely ja vanhojen kaivelu. Antaa olla vain semmoinen kuin on. Ehdoitta.
    Onko se jotain muutakin kuin empatia ja anteeksianto ilman ehtoja.

    VastaaPoista
  2. Keräsin FB:stä arvokasta tietoa
    Tony
    Ei se ole uskovaisten yksinoikeus. Kristillisessä teologiassa on pohdiskeltu armon käsitettä ja edellytyjsiä (Suomessa mm. Matti Hyrck). Kyse on ennemminkin luonteen kypsyydestä kuin mistään uskosta johonkin. Itse asiassa uskonnonpsykologiassa on eräänlainen "arvoevoluutioteoria". Sen mukaan ihmisen täytyy saavuttaa tietty kypsyysaste, voidakseen oikeasti esim. rakastaa.
    Timo
    Tuli mieleen, kun Mauno Koivisto aikoinaan armahti talousrikollisia, niin tv-toimittaja kysyi:"Miten perustelette tämän?" Johon Mauno vastasi: "Ei tätä voi perustella, tämä on armo."
    Timo
    Tony, etkö siis usko raakaan rakkauteen?
    Tony
    No, tuota, riippuu viitekehyksestä...
    Tony
    Mutta jännää että Kekkonen armahti murhamiehiä ja Koivisto talousrikollisia.
    Timo
    niinpä, kukin kiinnostuksensa kohteiden mukaan
    Tony
    Sama kävi mielessä.
    Tony
    Mutta tuosta Armeliaisuudesta vielä: kun antaa toiselle anteeksi oikeasti eikä leikisti, se on vaikea juttu, mutta erittäin vapauttava kokemus. Mä liittäisin sen enemmän psykologian kuin uskonnon puolelle.
    Timo
    aivan, olen ihan samaa mieltä
    Evertson
    Toisaalta missä on ulkokohtaisen ja aidon anteeksiannon ero. Edellyttääkö aito anteeksianto samaistumista, empatiaa, ymmärrystä toisen heikkouksia kohtaa. Siita armahtaminen ja anteeksianto?
    Tony
    Mä ymmärrän niin, että ulkokohtaisen anteeksiannon jälkeen sille anteeksi antajalle jää vielä vihaa/katkeruutta. Voidakseen antaa aidosti anteeksi, täytyy olla tervettä nöyryyttä...eli kyky samaistua siihen toiseen. Eikös se ole ole empatia...Näytä lisää
    Tony
    Varsinkin se ihminen itse huomaa sen.
    Timo
    mä ajattelen niin yksinkertaisesti, että aito anteeksianto purkaa minusta pois ne negatiiviset tunteet, joita olen tuntenut ennen anteeksiantoa ja jotka pohjimmiltaan vahingoittavat vain minua ja minun elämääni
    Tony:
    Tuollaista mäkin hain. Meni vain senat sakaisin mielessa.

    VastaaPoista
  3. PETE lähetti sähköpostitse lisättäväksi blogiin:
    Tähän blogiin meinasin kirjoitella Vapautumisesta seuraavan suuntaisia mietteitä:

    "Oma suhde vanhempiin on aina ollut hieman outo. Äiti ei ole ollut koskaan äiti, nykysinkin vain kirjanpitäjä. Kun olimme pieniä ja hän puhui meille lapsille, hän
    katsoi aina toisaalle, eikä koskaan puhunut "meille". Aikaa ei riittänyt lapsille kun
    piti käydä tanssimassa ja iltaa viettämässä.
    Äiti on aina ollut snobi. Laukkuja, kenkiä ja silkkipuseroita on pitänyt olla vaikka
    millä mitalla. Nuorempana piti olla kaikki viimeisintä huutoa olevat vaatteet mitkä
    maailmalla olivat muotia.Vaikka talous oli vähävarainen, piti vaatteet olla viimeisen
    päälle. Lapsilla ei niin väliä. Samoja vaatteita pidettiin vähän pidempäänkin.
    Isä, joka on koko ikänsä koittanut "vetää välistä", mutta saanut yhtä usein
    sormilleen, oli aina kiivas ja ankara isä. Kun minä synnyin, hän oli toisen naisen
    kanssa naimisissa ja erottuaan joutui vankilaan petoksista. Itse asustelin mummulassa pari vuotta kun äiti oli Helsingissä tarjoilijana, isän istuessa vankilassa ja sen jälkeen paenneena Ruotsiin velan perijiä karkuun. Velkoja kun ei peritty paperilla. Isä osteli kaikkea periaatteella:"Tätä minä olen aina halunnut". Autoina oli kalliita Rovereita, joiden varaosiin etsittiin koko suvun säästöjä. Piti olla suurta kilpa-ajajaa ja yrittää yksityis tallina. Oli uutta Mersua ja Porschea. Kaikille oli yhteistä se, että raha oli enemmän tai vähemmän hämärästä tullutta, tai veronkierron seurausta.
    Elämä pohjautui siihen että ulosottomies oli taloutemme jatkuva vieras. Elatusmaksut
    olivat kaikki maksamatta isolle siskolleni ja suvun sponsoroima talo joka kevät vaarassa
    mennä vasaran alle. Kumpikaan ei oppinut koko elämänsä aikana mitään. He elivät itsekästä elämäänsä rinnakkain, ja selittelivät julki tulleita asioita aina parhain päin.
    Näyttämisen tarve kyllä kasvoi vuosi vuodelta, koski se sitten autoja, asumista
    ulkomailla tai matkustelua. Ehkä siksi minä olen vanhempieni täysi vastakohta.
    Jatkuu...

    VastaaPoista
  4. Jatkuu..
    Lasken jokaisen pennin perusteellisesti, pidän puskurirahastoa ja suunnittelen
    kaiken hyvin pitkälle etukäteen niin, että omaa talous kestää yllättäviäkin iskuja. Itse asiassa, pelkäämpä että olen ottanut suurimman osan odottamattomistakin
    asioista huomioon.
    Valehtelu oli molemmille jokapäiväistä. Isän lempilause oli:"Siitä asiasta minä en tiedä mitään", vaikka olisi taskusta löytynyt. Pienenä ihmettelin että miksi hän sanoi noin, vaikka oli ollut mukana monessa tapauksessa. Myöhemmin ymmärsin että näin hän aina vältteli osallisuuttaan ja rangaistustaan. Valehtelu oli kummallekkin vanhemmalle jokapäiväistä, se kuului normaaliin elämään.
    Tästä on jo muutama vuosi aikaa, kun havahduin, että vuosien viha isää kohtaan
    ja ärtymys äidin käytöstä kohtaan, poksahti kuin ilmapallo. Sen tilalle ei tullut tunteita lainkaan. Ymmärsin että he molemmat elävät omaa valheellista elämäänsä, jota kumpikin pitää totena. Joko he eivät näe, tai he eivät halua nähdä todellisuutta. Valheessa on niin paljon helpompi elää. Mikään ei ole omaa syytä eikä mistään ole vastuussa. Kaikki on aina toisten syytä ja johtuu toisista
    ihmisistä.
    Tuon hetken jälkeen en ole tuntenut mitään vanhempiani kohtaan. Toki isän kommenteilla on yhä ärsyttävä vaikutus, mutta se menee hyvin nopeasti ohi.
    Kun katselen heitä, näen kaksi ihmistä joilla ei ole mitään odotettavissa tulevaisuudelta.
    Näen kaksi ihmistä jotka ovat heittäneet koko elämänsä hukkaan. He eivät ole oppineet
    sen aikana yhtään mitään ja joutuvat käymään saman läpi seuraavassa ja seuraavassa
    elämässä. Niin kauan että oppivat läksynsä.
    Jos ei ole tunnesiteitä vanhempiinsa, voidaanko sitä kutsua Vapautumiseksi?
    Vai onko se taakka?"

    ... voi kuulostaa melko kovalta tekstiltä, mutta se on kirjoitettu ilman vihaa
    tai tunteita. Melko neutraalissa tilassa. ;)
    Mitä itse elämään tulee, niin olen aina pitänyt että minä ole ollut onnekas. Elämä
    on ollut minulle hyvä, ja olen ollut koko elämäni ajan onnekas. En ole katkera tai onneton. Minä en "narise omaa elämän kurjuutta". Ehkä olet sen huomannut
    ja toivon että se näkyy ulospäin. Töitä on joutunut tosin tekemään paljon, mutta se ei ole koskaan ollut ongelma. Minä en ole koskaan pelännyt työtä, toisin kuin isäni joka koko elämänsäon miettinyt miten saada rahaa tekemättä mitään. No, näistä sitten toisen kerran...
    Tässä Peten tarina, jotta joku siitä voisi ottaa oppia.

    VastaaPoista